Hymy pilkisti suupielistä - en edes muista milloin viimeksi! Töissä oli mukavaa ja lapset mahtavalla päällä. Lopulta oli aika luovuttaa kaksi vanhinta isinsä luo vkonlopuksi ja jäimme pienimmän kanssa jatkamaan illan laatuaikaa, tekemättä mitään. Se oli mukavaa. Pää tyhjänä ajatuksista nauraen miehen alun palikkahassutteluille. 

Yksi puhelu pilasi kaiken. Se "joku"olisi voinut olla soittamatta minulle humalapäissään. Miksi hänen piti soittaa vaikka tänä viikonloppuna meidän piti sopia käytännöt jotta voitaisiin kimpassa katsoa että pienimmäisellä ja masuasukilla olisi suht ehjä tulevaisuus - sellainen jossa sekä äiti ja isi läsnä. En taas tuntenut koko henkilöä. Miksi hän haluaa vain syyttää ja haukkua minua? Itkuksi se meni. En pystynyt puhumaan, itkin vain. 

Onneksi sain pojan nukkumaan sillä murenin aivan totaalisesti. Päällimmäisenä vain ajatukset. En todellakaan ansaitse tätä. Itsetunto nollassa vaikka olen oikeasti hyvä ihminen. Miten saan oman arvoni nousemaan? Olen ihan lopussa. Tiedän, että ansaitsen parempaa, mutta miksi minulle nauretaan, kun asian otan puheeksi? Kuinka tästä kuopasta noustaan? Kuinka saan nostettua katseen ylös kohti valoisampaa tulevaisuutta, kun automaationa leuka laskeutuu rintaan kuin odottaen uusia pettymyksiä...